perjantai 30. syyskuuta 2011

Puuteria hiuksiin

MARIA NILA

Kävin tällä viikolla kampaamossa. Kuvailin kampaajalleni Timolle seikkailujani luonnon helmassa ja valittelin sitä, että kaikissa tilanteissa hiukset eivät ole ryhdikkäät. Kukaan ei ole niin turhamainen, että raahaisi monen hiustuotteen beauty boxia vaellukselle - en edes minä:).

Kampaajani kuunteli tyynesti, käveli tuotehyllylle ja toi eteeni kampauspöydälle tyylipuhtaan ja höyhenenkevyen pullon - Maria Nila Powder Powderin - tuuhentavan hiuspuuterin. Taas uusi tuote, ajattelin, en saa ostaa nyt mitään, koska kylppäri odottaa muutenkin tuotteiden harvennusta.

Uppouduin kuitenkin haltioituneena kuuntelemaan kampaajani kertomusta ruotsalaisesta Ann Wiksrömistä, joka on Ruotsissa tunnetun, kampaamotuotteita valmistavan La Perlen perustaja. Ann halusi tuoda markkinoille täysin luonnonmukainen hiustuotesarjan. Tuotteen maailmaa ja nimeä etsiessään hän palasi kauas omille juurilleen. Hänen isoäitinsä äiti oli Ruotsin Lapin saamelaisia, jonka elämä ankarissa olosuhteissa oli enemmän tai vähemmän yhtä luonnon kanssa -  luonnon armoilla ja luonnosta eläen, luotoa kunnioittaen. Näin luonnonmukainen hiustuotesarja sai myös isoäidin äidin saamelaisen nimen - Maria Nila.


Sain myös tietää, että Ann Wikström on vahva yrittäjä, joka on joutunut käymään läpi elämän kovan koulun. Vuonna 2004 hän oli perheensä kanssa viettämässä lomaa Thaimaan Khao Lakissa tsunamin yllättäessä. Ann ja hänen poikansa onnistuivat pelastautumaan hyökyaallon virroista. Perheen isä Ulf menehtyi. Ann sai ihmeellisen voiman jatkaa perheen yritystä ja laajentaa sitä. Miehensä ja muiden tsunamionnettomuudessa kuolleiden muistoksi hän on lisäksi ryhtynyt tukemaan Thaimaaseen perustettua orpolasten kotia. Osa Maria Nila -tuotteiden myyntituloista lahjoitetaan orpokodille.

Mietin tuotesarjaa, mietin Annia ja kunnioitin häntä, vaikka en ollut koskaan aikaisemmin hänestä kuullutkaan. Hiukseni alkoivat valmistua, väri oli freesi, otsatukka oli lakannut rehottamasta silmillä, hiusten juurikasvu oli tipotiessään ja tyvi tukevasti koholla. Kampaajani otti pöydältä Powder Powderin, vei suipon kärjen hiusjuurilleni ja napautti pullon pohjaa, kerran, kaksi, kolme, ja hieroi sormenpäillä. Wau! Mikä ihana noste ilman sentinkään tupeerausta. Tuuhennus syntyi helposti ja toimi hyvin.

Ostan tämän tuotteen, ilmoitin. Minulla on tulossa juoksutapahtumia ja kaikenlaisia kekkereitä. Miten helppoa hiusten kohotus olisikaan saamelaisen ihmepuuterin avulla. Mietin mielessäni, miten ihanalta kuulosti myös sana kasmirsilkki, jota Maria Nila -tuotteissa sanottiin olevan. Seuraavaksi ostan varmaan silkinpehmeiksi tekeviä hoitotuotteita:).


Tervisin,

torstai 29. syyskuuta 2011

Kotiruokaa suppilovahveroista

SYKSYN SIENISADOSTA


Tämän vuoden suppilovahverosato on ruhtinaallinen. Suppilovahvero on kerrassaan ihana kotimainen ja luonnonmukainen ruokasieni ja se sopii moneen herkkuun, vaikkapa keittoon, kastikkeeseen tai muhennokseen. Tänä syksynä olen kokeillut kaikkia, metsän mausta lumoutuneena.



Sienikastikkeeni on ääriyksinkertainen: sieniä, sipulia, pippuria ja ruokakermaa.


Suppilovahveromuhennoksesta taas syntyy taivaalliset lämpimät voileivät syysiltojen iloksi:
Suppilovahveroita, savukinkkua, sipulia, tomattia, pippuria ja ruokakermaa - paistinpannussa kypsyttäen. Lopuksi valmis muhennos täysjyväviipaleiden päälle ja ihan hetkeksi kuumaan uuniin, jotta leivästä tulee rapsahtelevan rapea. Näitä ei voi koskaan tehdä liikaa:).

Suppilovahverokeiton resepti löytyy aikaisemmasta postauksestani, klikkaa tästä.


Terveisin,

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Hiljaisuus herkistää makuaistin

RETRIITTIRUOKAA

Palaan vielä viikonlopun retriittikokemukseeni, nyt ruokailun näkökulmasta. Retriitti tuleen englanninkielen sanasta "retreat"  ja tarkoittaa kirjaimellisesti vetäytymistä erilleen. Paitsi hiljaisuutta, retriitti merkitsee myös täydellistä omaa rauhaa - rauhaa ajatuksille, rauhaa tekemisille tai tekemättä jättämisille ja rauhaa itsensä hoitamiselle.

Arkipäivän elämänmenossamme rauhallisesti ja hiljaisuudessa nautittu ateria on äärimmäisen harvinainen kokemus. Siksi vapaus toisten ihmisten hoivaamisesta ja lupa istuutua valmiiseen pöytään tuntuvat vaihteeksi juhlallisilta. Uskon, että puhun monen äidin suulla. Ja siksi yhteistön ruokakellon ääni oli parasta musiikkia korvilleni!


Ruokailuhetkistä muodostui mieleenpainuvia pieniä tapahtumia. Kokoonnuimme suuren ruokapöydän ääreen ja jokainen söi omaan tahtiinsa, kuitenkin yhdessä ruokaillen. Taustalla soi kaunis klassinen musiikki.
Ruoan tuoksuihin, sen maun eri vivahteisiin ja tunnelmaan kiinnitti hiljaisuudessa aivan eri tavalla huomiota kuin normaalisti. Juuri tästä syystä yksinkertaiset, jopa tavanomaiset arkiruoat tuntuivat upeilta ja juhlallisilta. Edellisessä retriitissäni rakastuin punajuureen sillä seurauksella, että punajuuri- ja juuresruoat palasivat perheemme ruokalistoille.





Täsjyväpuuron pehmeä ja viljaisa maku täydentyi hunajasilmällä. Yksinkertainen makuyhdistelmä, josta löytyi upeita vivahteita. Silloin, kun syömiseen saattoi keskittyä rauhassa, ei arkiaamun aikataulujen asettamassa tappotahdissa kaksin käsin ahmien.



Tuoksuvaa kahvia, vastakeitettyä. Kahvia, jonka sai juoda kuumana. Kahvia, joka hurmasi enemmän kuin kotona keitetty café au lait. Huomasin, että taikasana ei ollut kahvi. Se oli kahvirauha.



Kalasoppaa. Ihan tavallista lohikeittoa, maustepippureilla maustettuna. Ulkoilun jälkeen ei ollut mitään, mitä olisi voinut toivoa enemmän. Lämmin liemi lämmitti sisältäkin.



Jälkiruokana mustikkarahkaa. Karjalan kankaiden mustikat olivat joutuneet venäläisestä kettiöperinteestä kotoisin olevan maitorahkan ja pehmeän kermavaahdon pyörteisiin ja saaneet päälleen sokerisateen. Taivaallisen ihanaa. Huomasin, että yksi ja toinen santsasi - minä muiden mukana. Kursailematta!


Iltapäivällä pullakahvit. Vastaleivottua, tuoksuvaa, pehmeän pehmeää ja kullankeltaista pullaa. Pinnalla sokerihelmet ja voisilmä. Kertakaikkinen ylellisyys tuoksuvan kahvin kera. Niin ihana, niin vaatimaton. Silti täysin lyömätön.


Ja iltapalaksi tuore ja rukiinen leipäpala, sulatejuustoviipaleita, makeansuolaisia suolakurkkuja ja tuoksuvaa teetä. Ehkä kuin armeijassa? Tai ainakin kuin lapsena mummolassa. Kaikki nämä edustavat turvallisuutta, hidasta elämää. Söin suurella nautinnolla, jopa suolakurkut, vaikka normaalisti kartan suolaa henkeen ja vereen. Nostalgia sai minut tekemään poikkeuksen.

Ulkoilupäivän, iltapalan ja saunan jälkeen uni yllätti. Se tainnutti totaalisesti kuin prinsessa ruususen. Aamulla piti oikein miettiä, missä olin. Ja peiliin vilkaistuani - kuka olin? Suolamässäilyn ansiosta peilistä katsoivat minua kukkuviipaleen kokoiset silmäpussit. Ja muutenkin, ehkä valmiissa ruokapöydässä tulee syöneeksi enemmän. Se siitä prinsessasta.

Terveisin,


tiistai 27. syyskuuta 2011

Hiljaisella vaelluksella

VAELLUSRETRIITTI

Lauantaina oli retriittimme varsinainen vaelluspäivä. Patikoimme hiljaisuudessa useita tunteja, eri reittejä. Ensimmäinen polkumme kiemurteli jylhien kallioiden yli, kagasmetsän siimeksessä. Kuljimme Rajojen reittiä rajaseudun maisemissa, vanhaa valtakunnan rajaa myötäillen. Reitti on osa tunnettua eurooppalaista E10-vaellusreittiä. Oli upea tunne huomata päätyvänsä kaikessa hiljaisuudessa tämän upean reitin pohjoiselle ulottuvuudelle. Joitakin vuosia sitten olin saanut kokea samaisella reitillä, Ranskan Toulousen suunnalla, Pyreneitten vuorien ensilumen. Nyt reitti avasi eteeni Pohjolan syksyn väriloiston sen koko upeudessa.


Reitti oli selkeä, mutta rankat sateet olivat tiivistäneet sammalet ja puista pudonneet lehdet tasaisen liukkaaksi matoksi ja kiillottaneet kivien ja puiden juurten pinnat kuin vaelluskenkiä hylkiviksi. Askelissaan sai olla tarkkana. Välillä paistoi, välillä satoi kaatamalla. Teknotakin punainen pinta kokosi sateen kauniiksi kastehelmiksi, jotka loistivat kuin puolukat kankaalla.






Korkealle Suurkalliolle kiivettyämme saimme nähdä upeaakin upeamman sateenkaaren, jonka vahvat värit hehkuivat koko spektrin skaalassa. Katsoimme näkyä haltioituneina, kunnes kevyt pilvi tuli ja pyyhkäisi haavekuvamme harsonsa taakse. Hiljainen yhteisömme, toisillemme vieras, oli kokenut jotain puhuttelevaa yhdessä.


Tuli omakohtaiseeti todistettua, että monille tutut Punkaharjun harjumaisemat jatkuvat näyttävinä kohti itärajaa, Parikkalan erämaassa. Osa sydämestä taisi jäädä näille reiteille ja koen mielihalua palata takaisin. Kapean nimen kärjessä yllämme lensi kurkiaura. Se jätti jälkeensä haikeuden vanan, mutta myös lupauksen paluusta.






Karjalan metsien sienet ovat antaneet mallin myös muotisuunnittelijoille - hiussoljet ja rintarossit näyttävät yllättävän tutuilta. Mallisuojasta ei tarvitse maksaa.


Lähteistä solisevaa vettä saattoi juoda, juomapulloja ei tarvittu. Kunnioittavin mielin koimme kiitollisuutta puhtaasta suomalaisesta luonnosta.



Suolla tuoksui suolle. Pitkospuut johdaattivat kulkijat yhä syvemmälle hetteikköön. Vaivaiskoivut, suon varvut ja sammalet tekivät vaikutuksen. Joku keräili niitä mukaansa. Pelottava suosilmäke oli todellinen, tuntui kuin se olisi ollut valmis imemään kulkijan maan uumeniin.








Jylhä kirkkokallio oli pyhä paikka. Jääkausi oli muotoillut sen suojiin luolat, joissa paikalliset olivat piileskelleet vihollista mm. sodan aikana. Myrksy oli kaatanut puita helpomman reitin tukkeeksi, joten oppaamme valitsi vaativamman nousun. Muutamalla patikoijalla mukana olleet sauvat tulivat monen avuksi tiukimmissa kohdissa. Ne kulkivat tarvitseville - sanoja ei tarvittu.




Vaelluspäivän jälkeen palasimme kotoisasti Myllytuvalle, tutun lammen rannalle. Kuljin elämää nähneissä  kumisaappaissani ja kauhtuneessa kylpytakissani pilkkopimeässä rantasaunaan. Viimeinen saunoja oli sammuttanut valot - mutta minä olin viimeisin. Luonnon valoa pilkahti edetessäni sen verran, että en halunnut sytyttää kirkasta otsalamppuani.


Palatessani saunasta oli jo viileää. Tunsin vilun väreet keholla ja kiihdytin askeltiheyttä. Olin käärinyt hiukset pyyheturbaaniin kuin lapsena pihasaunasta palatessani. Olo tuntui turvalliselta. Eteisessä odottivat kodikkaat räsymatot. Hiivin portaat ylös vinttihuoneeseeni ja kuuntelin kosken pauhua. En kuivannut hiuksiani kuivaajalla. Ääni olisi rikkonut tämän kauniin tunnelman.
Heräsin aamulla hiukset märkinä ja näin ikkunastani auringon nousseen rantasaunalle. Siinä hetkessä en olisi voinut olla onnellisempi.


Terveisin,

maanantai 26. syyskuuta 2011

Retriitti - tuotteena hiljaisuus

VAELLUSRETRIITTI

Ajan satoja kilometrejä, Parikkalaan, lähelle Venäjän rajaa, otan mukaan hyvän ystävän, vain ollakseni hiljaa keskellä ei mitään. Kuulla hiljaisuuden äänen ja kokea luonnon. Vaeltaa yksin ja ryhmässä. Saavun ihanalle lammelle, jossa aurinko kultaa lammen reunan puut ja veden heijastus moninkertaistaa värikylläisen maiseman tunnelman.




Asetun asumaan vanhaan myllytupaan, joka on historiansa aikana nähnyt ja kuullut monta tarinaa. Mutta joka on ennen kaikkea seissut hiljaa paikallaan ja jauhanut elämää kylälle ja kyläläisille. Minun huoneeni on nuoren parin vinttikomero.


Ullakkohuoneestani voin kuulla kosken pauhaavan äänekkäästi. Se osoittaa voimansa. Vesi virtaa siihen rotkolammen syvyyksistä, monista syvistä lähteistä. Mietin hetken, saanko koskelta rauhan. Turhaan. Pian kohina muuttuu elämääni kuuluvaksi taustakohinaksi. Tulen ajatelleeksi elämääni kotioloissa - mitähän kaikkea melua pidänkään normaalina elämän äänenä. Lopulta koen, että kosken pauhu rauhoittaa minua.


Ryhmämme on kokoontunut eri puolilta Suomea, kuka mistäkin. Kaikki halajavat mielen hiljaisuutta kuin unta tai ruokaa keholle. Hiljaisuus pysäyttää tehokkuuden, suorittamisen, stressin. Se läpäisee kaikki ajatukset läpitunkevuudellaan. Ryhmä on sekalainen, mutta siellä ei tarkkailla tai arvostella toisen olemisen tapaa. Hiljaa yhdessä oleminen tuntuu yllättävän luontevalta.

En ole retriitissä ensimmäistä kertaa ja tiedän, mitä voin odottaa. Joku kuitenkin ehkä yllättyy. Ihanaa on kuitenkin se, ettei tilanteessa tarvitse antaa kenellekään minkäänlaista selontekoa tai palautetta. Eikä tarvitse kertoa itsestä yhtään mitään. Sanotaan, että yksinäisyydestä kärsiville tai akuutissa elämäkriisissä olevalle retriitti ei ehkä sovellu, mikä on helppo uskoa. Yleensä hiljaisuus kuitenkin hoitaa. Juuri siinä piilee siunaus.

Vaellus on osa retriittiämme. Sekään ei ole kilometrien keräämistä tai aikaennätysten lyömistä. Reitit on valittu huolella. Luonto avaa silmät uuteen kauneuteen, kun on aikaa pysähtyä. Ensimmäisenä iltana on vain pieni harjoittelu. Siirrymme illan tummuessa toisen läheisen lammen rantaan, alajuoksulle. Tummassa rannassa voimme katsella illan pimenemistä ja pientä kuun siltaa.


Sytytämme lammen rannan laavulle leiritulen, jota kuuntelemme. Tuli lämmittää ja valaisee. Pieni palamisen kohina kuuluu hiljaisuudessa hyvin. Se voimistuu, kun ilmanpuuska sukeltaa halkojen väliin ja leimauttaa uuden alun. Rätinä ja paukahtelu nostattavat kipinöitä ilmaan kuin tähtisadetikussa. Tulessa on luonnonpuita, ei siloiteltuja koivuklapeja. Satunnainen otos, ihan niin kuin me ihmiset nuotion äärellä.
Hiljaisuuden säännöt estävät meitä puhumasta, räiskähtelemästä, mutta aivoissa ei ole hiljaista. Aivomyrsky kytee ja paukkuu.


Yön tullen käperrymme nukkumaan kukin kammareihimme, kuin luostarin keljoihin.
Viimeiseksi kuulen hiljaisuudessa, miten sade ropisee katolla, miten se piiskaa ikkunaa ja miten se tippuu räystäiltä alas. Unessa kaikki on hiljaista. Mielemme valmistautuu uuteen aamuun. Tulevaan vaellukseen.

Terveisin,

PS. Lisää vaelluksesta voit lukea tästä.


torstai 22. syyskuuta 2011

Woodyn matkassa Pariisin keskiyössä

MIDNIGHT IN PARIS


Woody Allenin elokuvat ovat aina kolahtaneet minuun. Hänen omaperäinen tyylinsä nostaa esiin mitä erilaisempia tavallisen ihmisen tai laajemmin yhteiskunnan ongelmia on ollut puhuttelevaa.
Allenin uusin, Midnight in Paris tuli leffalistalleni heti kun noteerasin sen tulon syksyn elokuva-antiin.

Ensiksi olin menossa katsomaan elokuvaa tasan kuukautta liian aikaisin. Olin pahan kerran erehtynyt Suomen ensi-illan päivämäärästä. Heinäkuun helle varmaankin sumensi ajatteluni. Elokuun lopussa, kun leffa sitten oikeasti sai ensi-illan, minä olin kaukana saaristossa. Vihdoin, viime viikonloppuna - intooni nähden pahasti myöhässä - pääsin katsomaan elokuvan.

Juoni on siis jo monelle tuttu ja kriitikot ovat kiittävät arvionsa julkaisseet. Siksi minun on parasta pysytellä enemmän omissa, henkilökohtaisissa tuntemuksissani. Upeinta olikin ehkä juuri se, että tämä kevyt, romanttinen komedia herätti niin paljon omakohtaisia ajatuksia.


Pariisin esittelynä elokuva on hieno - suorastaaan kaupunkibrändin rakentaja. Kamera koluaa jo heti aluksi monia tuttuja kohteita ja kurkistaa myös Woodyn yksilöllisiin valintoihin. Katsomossa sain jo avauksesta suuria ahaa-elämyksiä kohteita ja kuvauspaikkoja bongatessani. Woody hallitsee product ja place placementin.

Woodyllä on ollut tapana esiintyä itse elokuvissaan. Nyt on alkanut ikä painaa ja hän oli ratkaissut ongelman nerokkaasti. Miespäärooliin valittu näyttelijä Owen Wilson oli erinomaisella tavalla saatu esittämään amerikkalaista, menestyvää elokuvakäsikirjoittajaa, jolla on hieman heikko itsetunto ja joka haaveilee kirjailijan urasta. Miehen hiuksen, puhetapa ja käsien maneerit olivat kuin Woodyn.

Ja juoneltaan tämäkin Woodyn elokuva pyörii ihmissuhdeongelmissa. Kirjalilija Gilin kihlattu Inez edustaa polittiisesti, talousfilosofialtaan, valtakäsitykseltään ja sivistysarvoiltaan tämän vastakohtaa. Gil päätyykin elokuvan edetessä toteamaan, että hän on tulevan puolisonsa kanssa samaa mieltä vain joissakin pikkuasioissa. Lakoonisesti ja itsestään selvästi - mitä parhainta Woody-huumoria.

Päähenkilö Gil on rakentanut itselleen yltiöromanttisen ihannekuvan 1920-luvun charlestonia tanssivasta Pariisista, jossa eri taitelijat elävät boheemia elämäänsä. Elokuvan edetessä Gil huomaa, että hän on ollut epärealistinen. Menneen ajan ihannointi on ihmisille tyypillistä. Se voi kuitenkin olla kuin itsepetos, joka estää näkemästä vallitsevaa todellisuutta. Gil havahtuu todellisuuteensa ja uskaltaa lopulta päättää olla menemättä naimisiin. Hän toteuttaa unelmansa jäädä Pariisiin - mutta sen nykyhetkeen.


Kertaan mielessäni elokuvan huumoria, pieniä oivalluksia, Pariisin vaikutelmia. Ja lopulta jään miettimään, miksi minä itse ihannoin Pariisia niin suunnattomasti. Onko minunkin haaveeni olla läsnä  kaupungin lumoavassa ilmapiirissä vain omaa kyvyttömyyttäni elää täydellisesti tässä ja nyt? Siinäpä pohdittavaa - seuraavaa Pariisin matkaa odotellessa:).

Terveisin

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Musiikkitalon brändit

ILMIÖN INSPIROIMAA

Kolme viikkoa sitten Helsinkiin avattu Musiikkitalo on ollut otsikoissa vuosia. Sen arkkitehtoonista brändiä on arvioitu puolesta ja vastaan. Avajaisillan konsertti todisti, että suunnittelijat ja rakentajat ovat onnistuneet ainakin talon tärkeimmän musiikillisen ominaisuuden, akustiikan suhteen.
Talo nousi välittömästi maailmanluokan musiikkisalien sarjaan kansainvälisten myös asiantuntijoiden silmissä. Upeaa!

Akustiikan suunnittelusta pääakustikkona on ollut japanilainen Yasuhisa Toyota. Talon arkkitehtuurista puolestaan on vastannut arkkitehti Marko Kivistö, jonka muistikirjasta on on syntynyt oma tuote - erillinen kirja. Hiljainen huone - Musiikkitalon arkkitehdin muistikirjasta on teos, joka aukeaa Musiikkitalon esittelystä puhuttelevaksi dokumentiksi taiteellisesta luomistyöstä.









Musiikkitalon graafinen tunnus symboloi talon henkeä. Logo esittää nuotiopiiriä, jonka ääreen erilaiset ihmiset voivat kokoontua kuuntelemaan musiikkia.  Sen 151 eri väriä kuvaavat eri musiikkityylien ja lajien yhtenäisyyttä.


Mielikuvissa rakennettu imago vaikutti todelliselta myös käytännössä. Talon eteispalvelun henkilökunta valmistautui vastaanottamaan vieraita ja oli kokoontunut sisäiseen briefingiin illan ohjelman sisällöstä. Ryhmä näytti mustine pukuineen ja somioineen ja valkoisine paitoineen yhtenäiseltä ja ryhdikkäältä kuin pingviinilauma. Toisella puolella rakennusta henkilökunta valmisteli kahviota lämpiötarjoiluun. Helsigin Pop Jazz Konservatoiron kitaristi-solisti -kokoonpano viritti tunnelmaa spontaanin tuntuisella esityksellään.Kitaristin tatuoitua käsivartta ei voinut olla huomaamatta. Seniori-ikäinen vierailijaryhmä vyöryi lämpiön suuntaan pyhäpukeissaan. Päivän vierailijoihin kuului myös kulttuuriministeri. Ja minä.



Talon sisältä löytyy myös talolle nimettyjä brändejä. Kahvilassa tarjoillaan talon  nimikkoleivoksia - Musiikkitalon tyrnileivoksia, joita mm. hyvästä maustaan tunnettu toimittaja Helena Petäistö suositteli MTV3:n avajaisraportissaan. Ei hassumpaa.




 


Toinen herkku olivat hauskat, pallonmuotoiset omenaleivokset.



Kondiittorit ovat panneet parastaan tuotekehityksessä. Mielenkiintoista on, että myös Helsingin Kaupunginorkesterilla on Musiikkitalossa oma nimikkoleivos. Sen makuina ovat pehmeä valkosuklaa sekä tutut kotimaiset maut, mustikka ja omena, limetti viimeistelee raikkauden. Herkullinen leivos on Chjokon käsialaa. Tämä oli minun suosikkini.



Musiikkitaloon on lisäksi avattu oma kauppa. Se on integroitu vuodesta 1960 toiminut klassisen musiikin erikoisliike Fuugan yhteyteen. Fuuga on siirtänyt koko toimintasa Musiikkitaloon ja on ehdottoman hieno ja juuri sopivan arvokas brändi hoitamaan tätä tehtävää.

Musiikkituotteiden lisäksi Fuuga myy Musiikkitalon omia nimikkotuotteita. Teollisuustaiteen Liitto Ornamon kanssa järjestetyssä avoimessa tuotehausssa haettiin Musiikkitaloon myyntituotteita. Kaikkiaan 58 tuotteideasta valittiin prototyyppivaiheeseen yhdeksän ja myyntiin neljä:
Monimuotoinen, suomalainen Pilli-villasaali, reilun kaupan työpajassa Etelä-Afrikassa tehtävä uniikkirintakoru, pellavasta ja vanhoista videonauhouista valmistettu kotimainen kierrätysiltalaukku sekä brodeeratut, heijastavat Äänimerkki tekstiilipinssit.


Maiju Ahlgrénin Äänimerkki-pinsseissa on valittavana eri värejä ja eri tekstejä.
Pinkki teksti "musikkia korvilleni" kolahti  minun brändimaailmaani.


Talon musiikillinen anti myös tulvii erilaisia teoksia, taiteilijoita, kokoonpanoja ja opinahjoja. Helsinki on vihdoinkin saanut koko Suomen maabrändillekin tärkeän, vireän musiikkikeskuksen.

Terveisin,