Aidan ensi-illassa Savonlinnan satavuotiailla oopperajuhlilla

SAVONLINNA


Viikonlopun kesäretki lapsuuden maisemiin Savon sydämeen oli taas ihana kokemus. Lapsena pääsin joka kesä nauttimaan Savonlinnan tunnelmista, koska asuimme vain noin 100 km etäisyydellä kesän upeasta musiikkitapahtumasta. Usein pääsimme myös kokemaan oopperaelämyksiä. Ja ne ovat jääneet tavaksi.

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Suomen oma oopperadiiva Aino Ackté perusti oopperajuhlat. Juhlavuoden oopperakirja on nimetty Sata vuotta, sata tarinaa ja se on mielenkiintoista luettavaa.

Ensimmäinen ooppera, vuonna 1912 oli Melartinin säveltämä Aino ja sitä seurasviat suomalaisten säveltäjien Merikannon ja Paciuksen teokset Elinan surma, Kaarle kuninkaan metsästys ja Pohjan neiti. Ensimmäinen maailmansota, Suomen itsenäistyminen sekä sisällissota johtivat taukoon oopperajuhlien historiassa ja Savonlinnan lavalle palattiin vuonna 1930 Madetojan ja Hannikaisen oopperoin.

Talousvaikeuksien ja sotavuosien myötä opperajuhlat jäivät taas tauolle ja ne elvytettiin kunniakkaasti uudelleen 1967.  Tuosta asti oopperat ovat jatkuneet vuosittain. Olavinlinnaa on saneerattu ja myös katsomoon on rakennettu hyvät puitteet katoksineen.

Muistan lapsuudesta tilanteen, jossa YLE uutisten kuvausryhmä kuvasi äitiäni istumassa oopperajuhlien katsomossa, kaatosateessa upea valkoinen Marjatta Metsovaaran suunnittelma viitta yllään. Istuimina olivat puiset penkit eikä sadekatoksia ollut. Sade katkaisi Naamiohuvit-oopperan ja koska viimeinen näytös jäi katsomatta, isäni lohdutti sillä, että kuningaskin (Kustaa III Adolf) jäi ampumatta.

Satavuotisjuhlien kunniaksi oopperajuhlien ohjelmistossa on tänä vuonna klassikoita: Taikahuilu, Aida ja Lentävä hollantilainen.
Esillä olivat myös graafikko Erik Bruunin oopperajuhlille tekemät julisteet, joita on kaikkiaan ainakin 170 kappaletta. Olavinlinnan tornit olivat aina mukana julisteissa, ainakin 15 eri tavalla vuosien saatossa. Sama linja jatkuu juhlien nykyilmeessä.

Meillä oli ilo seurata Verdin spektaakkelimaista Aida-oppeeraa. Tällä kertaa illan solistikaarti oli varmasti paras kokonaisuus, mitä olen koskaan kuullut. Kaikki tähdet onnistuivat hienosti ja suosikinkin nimeäminen tuntui vaikealta. Tenori Johan Botha  (Radamès - egyptiläinen sotapäällikko) ja molemmat sopraanot Anna Smirnova (Amenris - faaraon tytär) ja Kristin Lewis (Aida) olivat erityisen ihanaa kuultavaa.

Tarina ja lavastus johdatti kuulijat faaraoiden ajan Egyptiin. Etiopian prinsessa Aida joutuu faaraon tyttären orjaksi. Hänen kohtalokseen koituu rakastuminen samaan uljaaseen egyptiläiseen soturiin, joka on vienyt faaraon tyttären sydämen. Aida ja soturi saavat toisensa, mutta vain kuollakseen yhdessä ja faaraon tytär saa ikuiseksi taakakseen sen, että kavalsi rakastettunsa. Miten oopperamaista.

Verdin musiikki on upeaa ja upeaa ovat myös linnan suunnitellut Seppo Nurmimaan lavasteet ja puvut ja Jani Kylmälän naamionti. Näin upeaa, traditionaalista loistoa ei voi helposti sanoin kuvata. Se on jopa mykistävää. Minua miellyttivät myös hienot tanssikohtaukset, joita tässä oopperassa oli poikkeuksellisen paljon. Urika Hallberg oli valmentanut tanssijat upeasti.

Huikean oopperaelämyksen jälkeen iltamme jatkui ruokailulla Olavinlinnan muurien uumenissa, Paksu Bastioni -ravintolassa, jossa saimme seurata Saimaan laineita tykinpiipulle tarkoitetusta ampuma-aukosta. Bastionin jykevät kaariholvet ja kyntteliköt jatkoivat juhlallista tunnelmaa aterioinnin aikana.

Yövyimme tradition mukaan kesähotelli Villa Ariassa. Jälleen kerran tuon vanhan sairaalarakennuksen korkeat huoneet ja ystävällinen ilmapiiri osoittautuivat mainitsemisen arvoisiksi.

Aamiaisen voi nauttia hotellin alakerran pienessä aamiaishuoneessa tai sään suosiessa rakennuksen edessä, ruusujen kätkössä olevalla terassilla, josta on kaunis näköala järvelle ja lahden toisella puolella olevalle Savonlinnan torille.

Terveisin,

Avanti! soi Porvoon uudistuneella Taidetehtaalla

SUVISOITTO

Vuosi sitten Avanti! aloitti perinteisen Suvisoiton Porvoon taidetehtaan keskeneräisellä rakennustyömaalla. Tänä vuonna Taidetehdas on avattu virallisesti käyttöön täysin uudistettuna ja Avanti!-sali on valmiina Suvisoittoa varten.

Tapahtuman taitellisena suunnittelijana toimii tänä vuonna  kapellimestari Susanna Mälkki. Hän valitsi festivaalin nimeksi MIX ja perusteli valintaasa sillä, että hän tuo esiin tämän ajan musiikkikentän monipuolisuutta. Tapahtuma on sekoitus avant-gardea, jazzia, akustista ja elektronista, sävellettyä ja hetkessä inspiroitua musiikkia.

Tänään Avantin solistina on vuorossa hollantilainen trumpettivirtuoosi Marco Blaauw. Lisäksi illalla on myöhäiskonsertti Porvoon tuomiokirkossa. Huomenna Taidetehtaalla ilotellaan ja iltasessiossa HumppAvantin solistina on amerikkalainen jazz-saksofonistilegenda Dave Liebman. Tapahtuman päätöspäivä sunnuntai huipentaa festivaalin Hidéki Naganon soolokonsertin sekä päätöskonsertin Harveyn, Stravinskyn ja Berion sävelin.

Minulla on liput kahteen konserttiin ja odotan mielenkiinnolla viikonlopun antia.

Taidetehdas on taiteen monitoimipaikka. Se on musiikkisalin ja upean ravintolan lisäksi myös taiteilijoiden työskentely- ja näyttelytila. Sen kupeeseessa toimii upea elokuvateatteri. Keväällä Taidetehdas avautui Jukka Rintalan hienon näyttelyn siivittämänä.

Ehkäpä myös aulakahvilan leivokset valittiin avajaisviikon tunnelmissa

Jukka Rintalan siveltimenvetoja mukaellen.

Hienoa, että Porvoossa on upea Taidetehdas!

Terveisin,

Puhdistus ooppera - moderni ja raadollinen

OOPPERA

Sofi Oksasen menestyskirjaan perustuva ooppera Puhdistus sai kantaesityksen huhtikuussa Suomen Kansallisoopperassa. Eilen illalla oli minun vuoroni tutustua teokseen. Siitä syntyikin kohdallani dramaattinen päätös kevään näytäntökaudelle. Oksasen kirjan olin sen ilmestymisen jälkeen saanut äitienpäivälahjaksi tyttäreltäni ja odotin nyt mielenkiinnolla sen näyttämösovellusta.

Sibelius Akatemiasta säveltäjäksi valmistuneen virolaisen Jüri Reinveren musiikki on modernia. Siihen ei ihastu suoraan, vaan sitä pitää maistella ja loppua kohti se alkaa tuntua vaikuttavammalta. Minun kaltaiseni tavallisen musiikinharrastajan kestää kauemmin totutella siihen, että oopperan lavalla yhä useammin esitetään muuta kuin 1800-luvun romantiikan ajan suurien säveltäjien teoksia ja niiden nykylavastuksia. Maailma muuttuu. Miten voisikaan ajatella, että talvisodan ja 1990-luvun alun väliin ajallisesti kuuluvaa raastavaa nykytarinaa kerrottaisiin mahtipontisella romantiikkamusiikilla. Kyse kun ei ole vain oopperalle tunnusomaisesta traagisesta kolmiodraamasta, vaan pikemminkin koko kansakunnan dramaattisesta kohtalosta. Silti mietin, kuinka paljon tästä musiikista pitämiseen liittyy "Keisarin uudet vaatteet" -ilmiötä. Eilen huomasin, että en ole ainoa, joka pohtii asiaa. Toisaalta haluan uskoa siihen, että juuri taiteella on yhä paikkansa kulkea yhteiskunnan muutoksen kärjessä, herättäjänä ja sovinnaisten arvojen ravistajana.

Ooppera kuvaa Oksasen kirjoittaman tarinan voimakastahtoisesta naisesta, Aliidesta, joka hirviömäisellä tavalla pettää läheisensä. Hän humaltuu vallasta ja ottaa roolin, jossa saa päättää kylmäverisesti muiden ihmisten kohtalosta. Hän jopa tappa itse useita ihmisiä. Vanhemmiten nuoruuden hirmuiset teot alkavat kuitenkin vainota häntä ja hänen otteensa pehmenee. Lopulta hän pelastaa nuoren sukulaistyttönsä varmalta tuholta piilottelemalla tätä. Tyttö saa uuden elämän mahdollisuuden ja Aliide polttaa kuin sovitukseksi pahojen tekojensa näyttämönä toimineen talonsa puhdistuksen tulella.

Solistit ovat vaikeiden suoritusten edessä. Erikoista on päähenkilön roolin jakaminen leffatyyliin kahden eri laulajan esitettäväksi (nuori ja vanha Aliide). Kuorolla on merkitys sorretun virolaiskansan esittämisessä. Se alistuu ja purkaa surun tunteita hiljaa taustalla.

Lavastus on yksinkertaisuudessaan toimiva ja se tukee karua tarinaa. Tarinaa, joka havahduttaa minut siihen, miksi monet virolaiset ystäväni eivät miellään vieläkään puhu maansa historiasta  - tai edes omista asioistaan. Nostan Oksaselle hattua siitä, että hän on halunnut ja uskaltautunut tarttua äitinsä kotimaan kipeisiin vaiheisiin. Hän on varmasti palkintonsa ja kansainvälisen suosionsa ansainnut.

Terveisin,

Laulussa koko elämä

PIAF


Olin eilen illalla ystäväni kanssa musiikkiteatteri Kapsäkissä viettämässä ranskalaista iltaa La Môme Piaf - Laulussa koko elämä -esityksen parissa. Kyseessä oli pieni musiikkinäytelmä, joka kertoi Pariisin varpusena tunnetun Edith Piafin traagisen elämäntarinan.

Näytelmä maalaa kuvan Piafin puolisokeasta lapsuudesta kadulla, oman lapsen menetyksestä, epätoivoisesta yrityksestä päästä pinnalle laulajana, suosion myötä tulleista onnettomista miessuhteista, suuren rakkauden kuolemasta lento-onnettomuudessa, alkoholi- ja huumeongelmista ja taistelusta imusolmukesyövän kourissa. Musiikillisesti näytelmä kertaa kaikki Piafin rakastetuimmat laulut ja asettaa ne paikoilleen historian kartalle.

Hämeenlinnan teatterissa nykyisin toimivalla Tuula Penttilällä on vahva tausta musiikin ja teatterin ammattilaisena ja hän onnistui luomaan realistisen tuntuisen kuvan Piafin elämästä. Säestäjinään hänellä oli kaksi ammattimuusikkoa Marko Puro ja Kalle Penttilä, jotka molemmat soittivat sekä flyygeliä että haitaria.

Ranskalaiseen iltaan kuuluivat myös juuston ja viinin maistatus. Herkullisen Brie de Meaux -valkohomejuuston oli tarjonnut Hakaniemen hallin juustoliike Lentävä lehmä. Marc Brédif Chinon -punaviini ja Domaines Schumberger Pinot Planc Les Prinses Abbés -valkoviini ovat Alkon valikoimasta. Autoilijana maistoin molempia tilkan, eikä minua jäänyt kummankaan kohdalla harmittamaan, että en voinut ottaa lisää. Ajattelin, että tämä makumaailma oli myös Piafin karusta elämästä.

Terveisin,

Dramaattinen Bajadeeri-balettiesitys osoitti näyttämötaiteen upeuden ja haavoittuvuuden

BALETTI

Olin eilen illalla kuopukseni kanssa Suomen Kansallisoopperassa seuraamassa Kansallisbaletin Bajadeeri-esitystä. Vain kuukausi sitten tähtitanssija Minna Tervamäki jätti jäähyväiset tanssimalla temppelitanssijatar Nikiyan roolin Bajaderissa. Eilen illalla oli vuorossa Kare Länsivuoren ja Jarkko Niinisen jäähyväisnäytös.
Esitys sai kuitenkin dramaattisen käänteen miespääroolia upeasti esittäneen tähtitanssija Nicholas Zieglerin yllättävän loukkaantumisen vuoksi.

Jalon soturin, Solorin roolissa hienosti tanssinut Nicholas Ziegler loukkasi ikävän näköisesti jalkansa esityksen toisen näytöksen viimeisillä minuuteilla näyttävässä hypyssään. Näytös pysähtyi kuin seinään ja esirippu suljettiin. Pian oopperan johtaja Kenneth Greve ja tiedotuspäällikkö Heidi Almi tulivat kertomaan tilanteesta. Ziegler ei pystyisi jatkamaan esitystä, vaan tarvitsi lääkärin apua. Tilalle haettiiin kuumeisesti roolin osaavaa tanssijaa, joka saataisiin paikalle heti. Toinen väliaika päätettiin aloittaa heti, pari minuuttia etuajassa.

Hetken kuluttua kaksikko palasi takaisin yleisön eteen ja ilmoitti, että toinen Solorin roolin esittäjä oli pienten lastensa vahtina ja toinen vierailijana Tallinnan estradilla. Ratkaisu oli kuitenkin löydetty lähempää, suorastaan näyttämöltä. Palatsin  herraa, radzaa esittänyt konkaritanssija Kare Länsivuori vaihtoi heittämällä vaatteita ja roolia ja asettui Solorin saappaisiin. Hänen tilalleen radzaksi saatiin hälyttettyä roolin hallitseva Henrik Burman. Myös Zieglerin pikaisesta toipumisesta annettiin positiivinen lupaus. Yleisö räjähti taputuksiin.

Kolmas näytös siis jatkui näiden dramaattisten käänteiden jälkeen uudella miehityksellä ja vain hetken aikataulusta myöhässä. Se oli upea osoitus taiteilijoiden kriisinhallinnasta ja joustavuudesta. Kare Länsivuori kantoi Solorin roolin kunnialla loppuun ja sai yleisöltä ansaitusti raikuvat kiitokset. Lopuksi yleisö nousi vielä seisoen taputtamaan jäähyväiset sekä Länsivuorelle että Niiniselle.

Esitys on huikea todistus näyttämötaiteen aitoudesta ja upeudesta ja toisaalta sen haavoittuvuudesta. Tämä esitys jäi varmasti kaikkien läsnäolijoiden mieleen ikuisesti. Upeimmissakin suorituksissa on aina mukana inhimillinen tekijä - hyvässä ja pahassa.

Ilman dramatiikaakin Bajareeri on balettina näyttävä. Se perustuu Kirov-baletin (nyk. Mariinski) entisen tähtiballerina Natalia Makarovan Marius Petipan alkuperäisteoksen mukaan tekemään koreografiaan, jossa sekä solistit että kuorotanssijat saavat loistaa.

Terveisin,

33 Variaatiota Jyväskylän Kaupunginteatterin näyttämöllä

KULTTUURI


Jyväskylän Kaupunginteatterin näytelmä 33 variaatiota  vei meidät Moisés Kaufamanin käsikirjoituksen myötä 1800-luvun alun Wieniin, jossa säveltäjämestari Beethoven tarttuu musiikkikustantaja Antoni Diabellin usealle säveltäjälle esittämään haasteeseen säveltää variaatio tämän pienestä valssista. Ensin Beethoven kieltäytyy jyrkästi, mutta lopulta Diabellin oluttupavalssista tulee hänelle suorastaan pakkomielle.

Beethoven suunnittelee säveltävänsä 6-7 variaatiota, mutta ei voi lopettaa ja säveltää Diabellin valssista kaikkiaan 33 munnelmaa. Sairauksien, kuuroutumisen ja rahaongelmien keskellä painiva mestari vain syventää niiden tulkintaa. Variaatioiden musiikki on mestarillista ja tätä variaatiosarjaa pidetään yhä parhaimpana variaatioitten muotoon sävellettynä työnä. Variaatioiden sävellystyö vie melkein neljä vuotta, sillä samanaikaisesti Beethoven säveltää myös suurta messuaan (Missa Solemnis), yhdeksättä sinfoniaansa sekä kolmea viimeistä pianosonaattiaan. Näytelmä valottaa suuren säveltäjän elämää nälän, jatkuvien häätöjen ja Wienin ahdasmielisen musiikkimaailman keskellä.

Samaan aikaan näyttämöllä myös toinen intohimoisesti musiikkiin suhtautuva roolihenkilö saa pakkomielteen. Maailmankuulu musiikkitieteilijä, tohtori Katherine Brandt, joka sairastaa parantumatonta ASL-tautia, päättää vaikka viimeisillä voimillaan selvittää, miksi suuri säveltäjämestari inspiroitui niin voimakkaasti Diabellin pienestä valssista. Ensin ajateltiin, että Beethoven piti valssia kepeänä töherryksenä ja halausi ivata sitä, mutta Brandt kumoaa tutkimuksissaan näitä väitteitä. Tutkija ei piittaa siitä, että hänen lihaksiaan ohjaamivien liikehermosolujen toiminta heikkenee jatkuvasti. Hän uhmaa sairauttaan ja lähtee Bonniin tutkimaan Beethovenin arkistoja. Työhönsä paneutuva uranainen toimii kuin itse Beethoven. Samalla lavalle rakentuu myös kipeä äiti-tytär -suhde. Äidin vakava sairastuminen vaikuttaa myös New Yorkissa asuvan tyttären elämään. Tämä päättää muuttaa Bonniin äitinsä omaishoitajaksi ja näytelmässä käydään rankka syyllisyyden ja anteeksiantamuksen taistelu.

Ohjaaja onnistuu tuomaan eri aikakaudet luontevalla ja vaikuttavalla tavalla yhtä aikaa näyttämölle. Päärooleissa loistavat Sinikka Sokka (tohtori Brandt) ja Jouni Innilä (Beethoven). Myös muu näyttelijäkaarti tekee hienon suorituksen. Näytelmästä tekee lisäksi ainutlaatuisen se, että lavalla istuu koko ajan pianisti, joka tulkitsee livenä Beethovenin musiikkia. Palkittu konsettipianisti Katariina Liimatainen osoittaa loistavalla tavalla miten 50 sekunnin valssi muuttuu 50 minuutin variaatiosarjaksi. Neljästä nuotista syntyy kokonainen teossarja. Se alkaa valssista ja päättyy menuettiin. Moni pyyhkii silmäkulmiaan, minä niiden joukossa. Musiikki on koskettavaa.

Näytelmän suomalainen kantaesitys oli 28.1.2012 ja

se on Jyväskylän Kaupunginteatterin ohjelmistossa 18.5.2012 saakka.

Terveisin,

Kiirastorstai-illan Johannes-passio

MUSIIKKI

Tänä vuonna pääsiäiseni alkaa Bachin Johannes-passiolla. Luvassa on nyt levyltä kuunneltava versio. Kotona kaikessa rauhassa. Silmät kiinni voi hyräillä Porvoon Oratoriokuorossa laulettuja kuoro-osuuksia.

Ja antaa Bachin musiikin vaikuttaa ja rauhoittaa.

Terveisin,

Julius Caesar - sodan kauhut oopperassa

OOPPERA

Kun avaan kotona uutiskanavan, osaan jo odottaa, että olohuoneeseen vyöryvät väkivaltaisuudet Egyptistä, Irakista, Libyasta... Mutta ihan heti en arvannut joutuvani samojen hyökkäysten kohteeksi, kun istuin eilen kiireisen työviikon jälkeen oopperan permannolle seuraamaan Händelin barokkioopperaa Julius Caesar ja ajattelin rentoutua musiikin parissa.

Heti alkuun huomasin joutuneeni sotatanterelle ja paikoin permannon 3. riviltä katsottuna kidutus- ja silvontakohtausten raakuus oli sitä luokkaa, että ennen esitystä nautittu shampanja pyrki takaisin kurkkuun. Silmät oli suljettava. Ainakin silloin, kun voittaja söi uhrinsa silmän.

Joillekin alun kohtaukset olivatkin liikaa. Muutama istuin eturivin penkeillä jäi tyhjäksi väliajan jälkeen.

Yleisöä ei säästelty siinäkään, kun nykyaikainen sodankäynti vyöryi näyttämölle modernin tekniikan avulla. Näytettiimpä sekin, miten uutiskuvat kautta maailman välittävät tätä visiota miljooniin koteihin reaaliajassa.

Olohuoneissa sotauutiset ovat jo menettäneet merkitystään. Ne toimivat perheiden arjen normaalina taustahälynä, näyttämöltä nähtynä niihin on pakotettu reagoimaan omalla kehollaan, ajatuksillaan ja tunteillaan. Hyvä niin. Että edes ooperassa.

Julius Caesarin ajoista vain vallanpitäjät ovat vaihtuneet ja eteenpäin on menty vain varusteissa ja sotetekniikan tuhovoiman kehittämisessä. Ohjaaja haluaa maalata kuvan sodan järjettömyydestä ennen ja nyt. Ja onnistuu. Rynnäkkökivääreiden piiput tai mahtipontiset laservalot suunnataan välllä pelottavankin suoraan kohti yleisöä.

Mietin, mitä merkitsee se, että ylimmän vallan pitäjät ovat kontratenoreita, pieniä ja särmikkäitä. Ja heidän tukenaan julisevät sotapäälliköiden bassot ja bassobaritonit.

Naisten tasa-arvoisuudesta on turha puhua. Oopperan naiset ovat pelinappuloita, joilla vallanpitäjät käyvät kauppaa keskenään tai viihdyttävät itseään, vaikka kutsuvatkin sitä rakkaudeksi. Haaremiin tai vankileirille joutuvat kaikki naiset. Myös juonittelevat Kleopatra pysyy vallan kahvassa seksin avulla. Ja jotain merkitsee sekin, että naisia puolustaa ja auttaa jounitteluissa transvestiitti.

Barokkiooppera on myös hauska. Kauhukuvien keskellä yleisö saa nauraakin. Caesarin pyöriessä rakkautensa hurmiossa, oopperan lavalle nousevat Gallian armeijan supermiehet Asterix ja Obelisk. Taustakuvassa pörrää lintuja, jota eivät ole kovin angrejä. Ihan heti ei tätäkään näkyä osannut kuvitella Händelin vaikean aarian taustalle.

Lopussa yleisö osoittaa suosiotaan bravo-huudoin. Kommenteista kuuluu mielipiteiden kaksijakoisuus. Yleisön joukossa vilahteli Suomen talouselämän vaikuttajia, ministereitä, puolue-eliittiä sekä kansainvälisesti arvostettu ja palkittu rauhansovittelijamme. Olisipa ollut mielenkiintoista kuulla heidänkin tuoreet kommenttinsa tämän vanhan oopperan merkityksen siirtämisestä nykyajan yleisön maailmaan.

Terveisin,

Monica Groop esiintyi matineassa Musiikkitalolla

KONSERTTI


Suosikkilaulajani, mezzosopraano Monica Groop konsertoi eilen iltapäivällä Musiikkitalon matineassa baritoni Gabriel Suovasen kanssa. Säestäjänä toimi Gustav Djupsjobacka. Tilaisuuden juonsi tyylillä musiikkiasiantuntija, toimittaja Leif Nystén. Hän johtatti kuulijat innostavasti ja sujuvan kaksikielisesti esitettävien teosten musiikilliseen ja tekstilliseen maailmaan. Kuulijan oli helppo siirtyä aikakaudesta ja tyylilajista toiseen.

Konserttisali täyttyi pikkuhiljaa viimeistä paikkaa myöten.

FOREVER-teeman alle muodostettu ohjelma koostui suosituista liedistä, tunnetuista ooppera-aarioista sekä muutasta ikivihreästä, klassisille laulajille sopivasta viihde- ja musikaalisävelmästä. Erityisesti Groopin ja Suovasen duetot osoittivat molempien tähtien lavakarisman. Ensimmäin puoliaika päättyi Mozartin musiikkiin oopperoista Don Giovanni ja Cosi fan tutte).

Toisella puoliajalla suurimman vaikutuksen minuun teki Monica Groopin tulkinta Bizetin Carmen-oopperan Habanerasta, jota varten laulajatar vaihtoi ylleen dramaattisen punamustan puvun ja tulipunaisen kukkakoristeen.

Lämminhenkisen ja yleisölle avoimen juhlakonsertin tuotto käytetään kokonaisuudessaan Aivoliiton 35. juhlavuoden kunniaksi aivoverenkiertohäiriöihin sairastuneiden ja heidän omaistensa hyväksi. Siitä vielä erityinen kiitos esiintyjille.

On Sunday afternoon I had a possibility to enjoy of a concert by famous Finnish opera singers mezzosopran Monica Groop and baryton Gabriel Suovanen. Both singer have made a great career on European stages and Monica Groop has since 2009 been the professor in vocal music in Sibelius Academy in Helsinki.

In piano there was Gustav Djupsjöbacka. The most impressive performance was

Monica Groop in Habanera from Bizet's opera Carmen. The concert took place

in the new Helsinki Music Center.

Tervisin,

Villazón valloitti vilustuneenakin

KONSERTTI

Sain maanantai-iltana ainutkertaisen tilaisuuden päästä ystävieni ja tyttäreni kanssa kuulemaan maailmanluokan tenoria, Rolando Villazónia Helsingin Musiikkitaloon.

Hurmaava maailmatähti osasi meksikoisranskalaisittain ottaa yleisönsä, vaikka hänen äänestään puuttuikin ihan viimeisin vire rankan flunssan vuoksi. Tähti joutui jättämään ohjelmiston viimeisin teoksen kokonaan väliin ja ääni ei varmasti kantanut huikeimpiin tunnelmiin myöskään muissa teoksissa.

Yleisö oli kuitenkin haltioissaan. Villazón oli lisäksi opetellut suomeksi pitkiä lauseita siitä, miten hienoa oli laulaa uudessa musiikkitalossa tai miten ihanaa suomalaisyleisö oli. Ja sehän lämmitti pohjolan kansaa. Loppuhuipennus oli kun tähti tempaisi povitaskustaan Muumipeikon yleisöä kiittäessään.

Konsertti oli hyvä esimerkki siitä, miten haavoittuvaa suurenkin taitelijan elämä voi olla sairastumisen edessä.
Parhainta antia voi tietysti aina kuunnella tarkkaan hiotuista levytyksistä, mutta niistä saattaa jäädä puuttumaan se inhimillinen lämpö, jota lavaesiintymissä voi kokea, silloinkin, kun kaikki ei ehkä mene ihan suunnitelmien mukaan.

Värikäs venäläinen kapelimestari Guerassim Voronkov johti tiukin ottein Lohjan Kaupunginorkesteria ja sai kokonaisuuteen juhlan tunnelman. Saimme tyttäreni kanssa olla ylpeitä "meidän kuoroa" säestävästä orkesterista.

Terveisin,

Jouluoratorio - kuin henkäys ikuisuutta

JOULUKALENTERI


Kiiruhdin askareistani nopein askelin Helsingin Tuomiokirkkoon. Nousin portaat ja huomasin, että hengästyn niitä harppoessani. Olin menossa Cantores Minores -poikakuoron ja Lohjan kaupunginorkesterin joulukonserttiin, ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia.

Olin väsynyt ja levoton. Istuin puolityhjään penkkiin, suljin silmäni ja päässäni alkoi soida Tarja Turusen Henkäys ikuisuutta -joululaulun sanat. Laulun, jota olin kuunnellut viikonlopun jouluaskareita tehdessäni. Siinä sitten kuuntelin itseäni....

"Kirkkoon yllättäen poikkesin....Oli joulu taaskin tuloillaan. Se kai sai kirkkoon astumaan. Mitä lienen etsinytkään. Ehkä tunnelmaa nyt joulun tään. Mutta hämmästellen jotain koin. Josta kertoa kai voin. Kuin henkäys ikuisuutta sai minua koskettaa. Jotain vanhaa jotain uutta. Taivasta tavoittavaa.

Istun penkkiin ylös katselen. Miten kirkko on niin hiljainen. Niin kuin toisenlaisen maailmaan oisin tullut hetkekesi vaan...Kuin henkäys ikuisuutta sai minua koskettaa. Jotain vanhaa jotain uutta. Taivasta tavoittavaa."

Tarjan laulua hyräillessäni katselin kirkon upeaa kupolia, minulle tutun orkesterin valmistautumista konserttiin soittimia virittämällä ja nuotteja tutkimalla ja lopulta kuoropoikien saapumista esiintymislavalle. Samalla kirkkosali täyttyi kuin salaa, viimeistä paikkaa myöten.

Ja sitten se kajahti ilmoille. Jouluoratorion juhlallinen avaus. Iloitkaa, Riemuitkaa! kaikui saksaksi sellaisella pauhinalla, että hengitykseni salpaantui hetkeksi. Samaa sointia jatkoi puolitoista tuntia. Miten onnellinen olinkaan siitä, että olin tullut. Olin varmaankin saanut kokea "henkäyksen ikuisuutta".

Terveisin,