perjantai 21. lokakuuta 2011

Syyspäivä Jurmossa

LUONNON AIKATAULUSSA


Tiukka pohjoistuuli helisi yöllä ikkunoissa, se tarttui takkahormin vetoon. Olen tottunut siihen, että saaristossa lähes poikkeuksestta kesäaamun auringonnousu nostattaa päivätuulen, joka tyyntyy yöksi. Nyt sääsysteemi oli muuttunut. Se vastasi kesän myrskyjaksoja. Allot velloivat tyyntymättä myös yön pimeydessä.

Ulkosaariston syksyn kokeminen oli yksi vahva syy, miksi halusimme tulla Jurmoon juuri nyt. Tuuli ei pettänyt meitä. Se tuiversi, niin kuin uumoilimme. Mutta onneksi se kohteli meitä kaupunkilaisia silkkihansikkain. Pahin syysmyrsky olisi saattanut pelottaa meidät pahan kerran. Parin illan takainen ukkosmyrsky oli jo kotipihallakin kovaa koettavaa.

Yö oli säkkipimeä ja aallokko jylisi pimeydessä. Sisätiloissa oli suojaisaa ja hiljaista, oman hengitys oli ainoa ääni, jonka saattoi kuulla. Utön majakka loi tuvan seinään rytmissä toistuvan valoilmiön, jonka katseluun nukahdin. Heräsin taas viideltä, kehon kelloni mukaan. Ulkona tarvitsi vielä otsamapun, mutta syvin piemys oli mennyt. Sytytin takan ja keitin kahvia. Aloin kirjoittaa.





Seurasin aamun valkenemista. Valon määrä kasvoi samassa suhteessa, kun tekstini piteni. Puoli yhdeksältä oli jo päivä. Puoli kymmeneltä alkoi paistaa aurinko. Se kultasi kuivettuneen rantaheinikon ja kirkasti talojen tummat seinät iloisimmiksi.


Teen säännöllisesti etätöitä toimiston ulkopuolella, joten käytännössä poissaoloni ei herätä työpaikalla ihmetystä. Ja minulle saaristotoimisto sopi upeasti. Olen opetellut tekmään tekstiä ja suunnittelutyötä kaikkialla. Itse asiassa tuloksen kannalta tehokkaimmat päivät ovat aina ne, jolloin olen vetäytynyt rauhaan.

Suljin toimistoni klo 16.15. Alkoi viikonloppu. Tein kävelylenkin noin puolentoista kilometrin päässä olevaan satamaan. Havainnoin saariston ruskaa.


Haistelin merituulta, katselin kaukana, aallonmurtajan takana sortuvia aaltoja. Ja ikuistin tuttuja maisemia uusissä väreissä ja valossa.






Sataman vilkas kesäkahvila on sesongin ulkopuolella suljettu, mutta juhannuksen alla lukot taas avataan ja vastakeitetyn pannukahvin tuoksu täyttää kahvituvan.









Jurmossa aika pysähtyy. Vuorokausi kulkee valon myötä. Kelloajalla ei ole väliä. Päivällä on rauha ja yön uni on levollista. Stressi on kaukana mantereella.


Pienet askareet täyttivät illan suun. Ruoan tuoksu, yhteinen ateria nuorison kanssa, käsin tiskaaminen.


 Ja sitten aurinko taas laski. Mökin terassi kylpi viimeisten säiteiden valossa. Illan hämärtyessä meitä odottavat vielä ihanan pienen, kallionkolossa olevan rantasaunan löylyt. Sen ikkunasta avautuu aava ulappa ja syystuulen nostattamat aallot näyttävät mahtavilta.








Terveisin,

5 kommenttia:

Anne-May kirjoitti...

Jurmoon liittyy yksi minunkin muistoni. 1972 samassa työpaikassa oli Pirjo Kantola, joka meni naimisiin kalastaja Matssonin kanssa Jurmon saarelta. Me toimistotyöläiset ihmettelimme kovasti, miksi markkinoinnin Pirjo, mm. upeasta tekstaustaidostaan kuuluisa, lähti kalastajan matkaan kauas toiseen maailmaan. Hääkuvassaan, minkä hän meille lähetti, hänellä oli Sammosta lainattu tiara, jonka tarinaa en tiedä, ehkä vahinkotavarana vakuutusyhtiöön jäänyt. Ei ollut Pirjon elämä helppoa, hän hoiti vuosia halvaantunutta miestään ja menehtyi itse rintasyöpään muutama vuosi sitten, mutta poikansa Klasu kuulemma nykyään asuu saarella. Marja, upeita kuvia ja tunnelmia taas kerran.

Marja B. kirjoitti...

Kuulin Pirjon häätarinan ensimmäistä kertaa saarella käydessäni. Tapasin tuolloin myös hänen miehensä Perin. Vuosien saatossa opin tuntemaan Pirjon ja hän kertoi elämästään. Hän otti tyttäreni eka kertaa kesätöihin, opetti tekemään Jurmon kuuluisaa leipää ja seljamehua. Pirjo oli hyvin taiteellinen ja hän julkaisi oman lastenkirjan. Juuri eilen piipahdin Pirjon haudalla. Ajattelin, että Pirjo rakasti Jurmoa kovasta elamäståän huolimatta. Klasu jatkaa upeasti perheen tilaa ja liiketoimia, tyttäreni on ollut hänellä parina kesänä töissä. Vuokraan myös aina mökin häneltä. Klasu ja puolisonsa Patricia saivat pojan, Emilin, joka täyttää näihin aikoihin vuoden. Kyllä maailma on pieni, en olisi osannut arvata, että tunsit Pirjon!

Marjatta kirjoitti...

Haltioituneena olen kelannut moneen kertaan upeat kuvasi ja lukenut tekstisi. Jurmossa tosiaan pääsee levollisiin tunnelmiin, mikä on kiireisen arjen pyörittämisen täydellinen vastakohta.

Mykistyneenä luin Pirjo Kantolan elämäntarinaa kommenteista. Ajatuksia herättävä.

Anne-May kirjoitti...

Pirjo on jäänyt kovasti mieleeni, muistan täydellisesti jopa miltä hän näytti silloin liki 40 vuotta sitten. Vaaleat polkkatukkamallliset hiukset, vähän punaiset rosoposket ja aina ystävällinen hymy. Eilen tosiaan mietin mitä kaikkea muistan hänestä. Sen verran tarkennusta vielä muistikuvaani, että Pirjolla oli morsiuskruunu, eikä tiara, kuten ensin muistin. Nyt minua alkoi kiinnostamaan, mitä kruunulle tapahtui. Kuva oli otettu ilmeisesti Jurmossa, koska meri näkyi takana. Myös Klasun elämä on ollut vaiherikasta, mukava kuulla, että hänellä nyt on oma perhe ja varsinkin, että on asettunut saarelle pysyvästi. Maailma on pieni Marja, miten useasti sen huomaakaan. Ja kiitoksia taas huikeista tunnelmista ja kuvista.

Marja B. kirjoitti...

Kiitos teille ystäväni kannustavista kommenteista. Teidän kanssanne on mukava matkata blogin maailmassa.