Sofi Oksasen menestyskirjaan perustuva ooppera Puhdistus sai kantaesityksen huhtikuussa Suomen Kansallisoopperassa. Eilen illalla oli minun vuoroni tutustua teokseen. Siitä syntyikin kohdallani dramaattinen päätös kevään näytäntökaudelle. Oksasen kirjan olin sen ilmestymisen jälkeen saanut äitienpäivälahjaksi tyttäreltäni ja odotin nyt mielenkiinnolla sen näyttämösovellusta.
Sibelius Akatemiasta säveltäjäksi valmistuneen virolaisen Jüri Reinveren musiikki on modernia. Siihen ei ihastu suoraan, vaan sitä pitää maistella ja loppua kohti se alkaa tuntua vaikuttavammalta. Minun kaltaiseni tavallisen musiikinharrastajan kestää kauemmin totutella siihen, että oopperan lavalla yhä useammin esitetään muuta kuin 1800-luvun romantiikan ajan suurien säveltäjien teoksia ja niiden nykylavastuksia. Maailma muuttuu. Miten voisikaan ajatella, että talvisodan ja 1990-luvun alun väliin ajallisesti kuuluvaa raastavaa nykytarinaa kerrottaisiin mahtipontisella romantiikkamusiikilla. Kyse kun ei ole vain oopperalle tunnusomaisesta traagisesta kolmiodraamasta, vaan pikemminkin koko kansakunnan dramaattisesta kohtalosta. Silti mietin, kuinka paljon tästä musiikista pitämiseen liittyy "Keisarin uudet vaatteet" -ilmiötä. Eilen huomasin, että en ole ainoa, joka pohtii asiaa. Toisaalta haluan uskoa siihen, että juuri taiteella on yhä paikkansa kulkea yhteiskunnan muutoksen kärjessä, herättäjänä ja sovinnaisten arvojen ravistajana.
Ooppera kuvaa Oksasen kirjoittaman tarinan voimakastahtoisesta naisesta, Aliidesta, joka hirviömäisellä tavalla pettää läheisensä. Hän humaltuu vallasta ja ottaa roolin, jossa saa päättää kylmäverisesti muiden ihmisten kohtalosta. Hän jopa tappa itse useita ihmisiä. Vanhemmiten nuoruuden hirmuiset teot alkavat kuitenkin vainota häntä ja hänen otteensa pehmenee. Lopulta hän pelastaa nuoren sukulaistyttönsä varmalta tuholta piilottelemalla tätä. Tyttö saa uuden elämän mahdollisuuden ja Aliide polttaa kuin sovitukseksi pahojen tekojensa näyttämönä toimineen talonsa puhdistuksen tulella.
Solistit ovat vaikeiden suoritusten edessä. Erikoista on päähenkilön roolin jakaminen leffatyyliin kahden eri laulajan esitettäväksi (nuori ja vanha Aliide). Kuorolla on merkitys sorretun virolaiskansan esittämisessä. Se alistuu ja purkaa surun tunteita hiljaa taustalla.
Lavastus on yksinkertaisuudessaan toimiva ja se tukee karua tarinaa. Tarinaa, joka havahduttaa minut siihen, miksi monet virolaiset ystäväni eivät miellään vieläkään puhu maansa historiasta - tai edes omista asioistaan. Nostan Oksaselle hattua siitä, että hän on halunnut ja uskaltautunut tarttua äitinsä kotimaan kipeisiin vaiheisiin. Hän on varmasti palkintonsa ja kansainvälisen suosionsa ansainnut.
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti