Woody Allenin elokuvat ovat aina kolahtaneet minuun. Hänen omaperäinen tyylinsä nostaa esiin mitä erilaisempia tavallisen ihmisen tai laajemmin yhteiskunnan ongelmia on ollut puhuttelevaa.
Allenin uusin, Midnight in Paris tuli leffalistalleni heti kun noteerasin sen tulon syksyn elokuva-antiin.
Ensiksi olin menossa katsomaan elokuvaa tasan kuukautta liian aikaisin. Olin pahan kerran erehtynyt Suomen ensi-illan päivämäärästä. Heinäkuun helle varmaankin sumensi ajatteluni. Elokuun lopussa, kun leffa sitten oikeasti sai ensi-illan, minä olin kaukana saaristossa. Vihdoin, viime viikonloppuna - intooni nähden pahasti myöhässä - pääsin katsomaan elokuvan.
Juoni on siis jo monelle tuttu ja kriitikot ovat kiittävät arvionsa julkaisseet. Siksi minun on parasta pysytellä enemmän omissa, henkilökohtaisissa tuntemuksissani. Upeinta olikin ehkä juuri se, että tämä kevyt, romanttinen komedia herätti niin paljon omakohtaisia ajatuksia.
Pariisin esittelynä elokuva on hieno - suorastaaan kaupunkibrändin rakentaja. Kamera koluaa jo heti aluksi monia tuttuja kohteita ja kurkistaa myös Woodyn yksilöllisiin valintoihin. Katsomossa sain jo avauksesta suuria ahaa-elämyksiä kohteita ja kuvauspaikkoja bongatessani. Woody hallitsee product ja place placementin.
Woodyllä on ollut tapana esiintyä itse elokuvissaan. Nyt on alkanut ikä painaa ja hän oli ratkaissut ongelman nerokkaasti. Miespäärooliin valittu näyttelijä Owen Wilson oli erinomaisella tavalla saatu esittämään amerikkalaista, menestyvää elokuvakäsikirjoittajaa, jolla on hieman heikko itsetunto ja joka haaveilee kirjailijan urasta. Miehen hiuksen, puhetapa ja käsien maneerit olivat kuin Woodyn.
Ja juoneltaan tämäkin Woodyn elokuva pyörii ihmissuhdeongelmissa. Kirjalilija Gilin kihlattu Inez edustaa polittiisesti, talousfilosofialtaan, valtakäsitykseltään ja sivistysarvoiltaan tämän vastakohtaa. Gil päätyykin elokuvan edetessä toteamaan, että hän on tulevan puolisonsa kanssa samaa mieltä vain joissakin pikkuasioissa. Lakoonisesti ja itsestään selvästi - mitä parhainta Woody-huumoria.
Päähenkilö Gil on rakentanut itselleen yltiöromanttisen ihannekuvan 1920-luvun charlestonia tanssivasta Pariisista, jossa eri taitelijat elävät boheemia elämäänsä. Elokuvan edetessä Gil huomaa, että hän on ollut epärealistinen. Menneen ajan ihannointi on ihmisille tyypillistä. Se voi kuitenkin olla kuin itsepetos, joka estää näkemästä vallitsevaa todellisuutta. Gil havahtuu todellisuuteensa ja uskaltaa lopulta päättää olla menemättä naimisiin. Hän toteuttaa unelmansa jäädä Pariisiin - mutta sen nykyhetkeen.
Kertaan mielessäni elokuvan huumoria, pieniä oivalluksia, Pariisin vaikutelmia. Ja lopulta jään miettimään, miksi minä itse ihannoin Pariisia niin suunnattomasti. Onko minunkin haaveeni olla läsnä kaupungin lumoavassa ilmapiirissä vain omaa kyvyttömyyttäni elää täydellisesti tässä ja nyt? Siinäpä pohdittavaa - seuraavaa Pariisin matkaa odotellessa:).
Terveisin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti