keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Hiljaisuus herkistää makuaistin

RETRIITTIRUOKAA

Palaan vielä viikonlopun retriittikokemukseeni, nyt ruokailun näkökulmasta. Retriitti tuleen englanninkielen sanasta "retreat"  ja tarkoittaa kirjaimellisesti vetäytymistä erilleen. Paitsi hiljaisuutta, retriitti merkitsee myös täydellistä omaa rauhaa - rauhaa ajatuksille, rauhaa tekemisille tai tekemättä jättämisille ja rauhaa itsensä hoitamiselle.

Arkipäivän elämänmenossamme rauhallisesti ja hiljaisuudessa nautittu ateria on äärimmäisen harvinainen kokemus. Siksi vapaus toisten ihmisten hoivaamisesta ja lupa istuutua valmiiseen pöytään tuntuvat vaihteeksi juhlallisilta. Uskon, että puhun monen äidin suulla. Ja siksi yhteistön ruokakellon ääni oli parasta musiikkia korvilleni!


Ruokailuhetkistä muodostui mieleenpainuvia pieniä tapahtumia. Kokoonnuimme suuren ruokapöydän ääreen ja jokainen söi omaan tahtiinsa, kuitenkin yhdessä ruokaillen. Taustalla soi kaunis klassinen musiikki.
Ruoan tuoksuihin, sen maun eri vivahteisiin ja tunnelmaan kiinnitti hiljaisuudessa aivan eri tavalla huomiota kuin normaalisti. Juuri tästä syystä yksinkertaiset, jopa tavanomaiset arkiruoat tuntuivat upeilta ja juhlallisilta. Edellisessä retriitissäni rakastuin punajuureen sillä seurauksella, että punajuuri- ja juuresruoat palasivat perheemme ruokalistoille.





Täsjyväpuuron pehmeä ja viljaisa maku täydentyi hunajasilmällä. Yksinkertainen makuyhdistelmä, josta löytyi upeita vivahteita. Silloin, kun syömiseen saattoi keskittyä rauhassa, ei arkiaamun aikataulujen asettamassa tappotahdissa kaksin käsin ahmien.



Tuoksuvaa kahvia, vastakeitettyä. Kahvia, jonka sai juoda kuumana. Kahvia, joka hurmasi enemmän kuin kotona keitetty café au lait. Huomasin, että taikasana ei ollut kahvi. Se oli kahvirauha.



Kalasoppaa. Ihan tavallista lohikeittoa, maustepippureilla maustettuna. Ulkoilun jälkeen ei ollut mitään, mitä olisi voinut toivoa enemmän. Lämmin liemi lämmitti sisältäkin.



Jälkiruokana mustikkarahkaa. Karjalan kankaiden mustikat olivat joutuneet venäläisestä kettiöperinteestä kotoisin olevan maitorahkan ja pehmeän kermavaahdon pyörteisiin ja saaneet päälleen sokerisateen. Taivaallisen ihanaa. Huomasin, että yksi ja toinen santsasi - minä muiden mukana. Kursailematta!


Iltapäivällä pullakahvit. Vastaleivottua, tuoksuvaa, pehmeän pehmeää ja kullankeltaista pullaa. Pinnalla sokerihelmet ja voisilmä. Kertakaikkinen ylellisyys tuoksuvan kahvin kera. Niin ihana, niin vaatimaton. Silti täysin lyömätön.


Ja iltapalaksi tuore ja rukiinen leipäpala, sulatejuustoviipaleita, makeansuolaisia suolakurkkuja ja tuoksuvaa teetä. Ehkä kuin armeijassa? Tai ainakin kuin lapsena mummolassa. Kaikki nämä edustavat turvallisuutta, hidasta elämää. Söin suurella nautinnolla, jopa suolakurkut, vaikka normaalisti kartan suolaa henkeen ja vereen. Nostalgia sai minut tekemään poikkeuksen.

Ulkoilupäivän, iltapalan ja saunan jälkeen uni yllätti. Se tainnutti totaalisesti kuin prinsessa ruususen. Aamulla piti oikein miettiä, missä olin. Ja peiliin vilkaistuani - kuka olin? Suolamässäilyn ansiosta peilistä katsoivat minua kukkuviipaleen kokoiset silmäpussit. Ja muutenkin, ehkä valmiissa ruokapöydässä tulee syöneeksi enemmän. Se siitä prinsessasta.

Terveisin,


2 kommenttia:

Salla kirjoitti...

Voi että, miten paljon mukavammalta sokerihelmet kuulostavat kuin arkinen raesokeri! Tuli nälkä.

Marja B. kirjoitti...

Hauska poiminta, ei kun leipomaan:).