Hyvä isä

ISÄNPÄIVÄNÄ

Isänpäivän viettäminen on hieno asia. Tänä vuonna minulla, jopa markkinoinnin ammattilaisena, keitti kuitenkin yli kaikki se mainonta, jolla isänpäivän lahjahumua lietsottiin. Kaikki elämän perustarvikkeet kalsareista viihdekanavakortteihin olisi pitänyt ostaa isälle juuri tänä viikonloppuna. Eilen melkein kompastuin keskelle jalkakäytävää laitettuun "tule nyt heti ja osta isälle!" -telineeseen.
Mietin, miksi olen niin kärttyinen asian suhteen? Siksikö, että oma isäni kuoli aivan liian aikaisin. Varmasti. Mutta en oikeasti myöskään usko, että suomalaiset isät kaipaavat kaikkea sitä tavaraa, vaan rakkautta ja aikaa paremminkin.

Minun ei valitettavasti tarvitse miettiä enää lahjan ostamista, sillä oma isäni kuoli jos vuosia sitten, vakavaan sairauteen. Ja kuten sanoin, aivan liian nuorena. Parin vuoden rankka sairastelukausi antoi kuitenkin mahdollisuuden hyvästellä isä rauhassa ja tietää, että hän siirtyi parempaan elämään. Lopun kivut eivät olisi voineet jatkua yhtään pidempään, ei henkisesti eikä fyysisesti.

Minä voin kuitenkin muistella lämmöllä isääni. Hän oli savolainen maalaiseläinlääkäri, joka nautti työstään ja teki sitä antaumuksella. Kotimme muistutti välillä James Herriotin Kaiken karvaiset ystäväni -kirjan elämää. Meillä kävi koirien, kissojen, jyrsijöiden ja lintujen lisäksi vastaanotolla myös hevonen ja porsas. Porsas oli ihan oikeasti matkustanut maalaisisännän käytännöllisessä kantokassissa linjurin kyydissä kaupunkiin. Kun kerran piti käydä pankissa ja Alkossa, niin siinä samallahan sitä saattoi käyttää potsiakin eläinlääkärissä.

Värikästä oli elämä. Muistan kerran osallistuneeni avustajana auton tönäisemän koiran korjausleikkaukseen. Jonkun kun piti pitää kiinni haitarilla olevaa kylkinahkaa eikä tuohon aikaan maalaiselänlääkäreillä ollut eläintenhoitajia, toimenpidepöytä kylläkin. Kännyköitä kun ei ollut, eläinlääkärin saattoi pysäyttää maantien varressa huitomalla isolla valkealla lakanalla. Siitä isäni tiesi, että kotijoukot olivat ohjeistaneet pysäyttäjän. Kotijoukot oppivatkin hyvin. Jo puhelimessa koko perhe osasi opastaa, että keväällä laitumelle päässeet eläimet saivat helposti puhallustaudin tuoretta heinää ahmiessaan. Yläpää piti nostaa ylös, jotta lehmä ei kuolisi kaasujen kertyessä pötsiin. Ja takapää taas nostettiin lavalle, jos lehmä oli poikimassa ja alkoi näyttää siltä, että koko kohtu olisi tulossa ulos. Molemmissa tapauksissa piti voittaa aikaa ja eläinlääkärin oli tultava paikalle ambulanssin tavoin.

Eläinlääkäriä minusta ei kuitenkaan tullut hyvästä opista huolimatta. Se ei olisi ollut isänikään toive. Tuohon aikaan maaseudulla painettiin työtä vuorotta ja suureläinpraktikon homma oli fyysisestikin raskasta.

Muistan isäni paitsi ammatin tuomien elämän erikoisuuksien vuoksi myös ihan henkilökohtaisista syistä. Isä opetti minut neulomaan, leipomaan, laskemaan ja laulamaan.

Taistelin koulukutimeni kanssa ja heitin sen lopulta seinään, kun en onnistunut. Isä näki tapauksen ja tarttui siihen. Silmukka kerrallaan harjoittelimme ja harjoittelimme. Lopulta onnistuin. Minusta tuli himoneuloja. Alku oli kuitenkin haastavaa. Neuloin itselleni villatakin, josta tuli liian iso myös todella suurikokoiselle isoäidilleni. Rakastava mummo tosin vastaanotti lahjani kiitollisena. Hän tuskin käytti takkia koskaan.

Koululaisena sain myös ansaita rahaa kieliopintoja varten leipomalla ja siivoamalla viikonloppuisin. Loistavan motivaattorin olivat vanhempani yhdessä keksineet. Perjantaipullat tuppasivat kuitenkin aluksi olemaan kovansorttisia. Isäni tarttui tilanteeseen kauniisti ja kädestä pitäen opastamalla. Johan alkoivat pullat pehmetä ja nousta kauniisti. Hiiva kun ei palanut tulikuumaan maitoon ja kellosta katsottiin, että taikinalla oli riittävästi aikaa nousta. Luonteeni mukainen "äkkiä valmista" -taktiikka ei istunut leipurille.

Matematiikan opetussessiot tiedettiin varmasti naapurissakin. Isäni innostuessa takomaan algebran ja geometrian johdonmukaisuuksia päähäni hän ei huomannut miten desibelit nousivat. Integraalilaskenta oli isällenikin vierasta, mutta oppikirjani kanssa hän omaksui sen hetkessä ja huusi opit myös minulle selkokielellä - olihan kysessä pinta-alojen ja tilavuuksien määrittäminen. Sinit ja cosinit olivat ilmeisesti tärykalvojen lisäksi piirtyneet myös aivokalvoilleni, sillä selvitin ylioppilaskirjoituksissa pitkän matematiikan hienosti. Kiitos siitä isälle. Maailma ei tosin menettänyt hänessä parasta opettajaa asiaa pedagogisesti katsottaessa.

Isäni lempiharrastus oli kuorolaulu. Hän oli paikallisen mieskuoron toisen tenorin kantava voima. Sillä seurauksella, että koko perhe osasi laulaa kaikki tutut laulut toisessa tenorissa. Yhdessä tosin laulettiin myös ihan oikeasti ja hienosti moniäänisesti. Myöhemmin pianistiksi valmistunut nuorempi sisareni toimi jo tuolloin perhekuoromme armoitettuna säestäjänä. Muistelen yhä usein isääni noustessani esiintymislavalle Porvoon Oratoriokuoron riveissä.

Tyttärieni viettäessä isänpäivää oman isänsä luona ja kumppanini mentyä tapaamaan omaa jälkikasvuaan olen voinut miettiä minun isäsuhdettani. Nyt kun tämä kaikki on taas ajatuksissa kerrattu, on hyvä aika piipahtaa hautausmaalla, muualla lepäävien muistomerkillä ja sytyttää isänpäiväkynttilä.

Hyvää isänpäivää teille kaikille!