Kiiruhdin askareistani nopein askelin Helsingin Tuomiokirkkoon. Nousin portaat ja huomasin, että hengästyn niitä harppoessani. Olin menossa Cantores Minores -poikakuoron ja Lohjan kaupunginorkesterin joulukonserttiin, ohjelmassa oli Bachin Jouluoratorion kolme ensimmäistä kantaattia.
Olin väsynyt ja levoton. Istuin puolityhjään penkkiin, suljin silmäni ja päässäni alkoi soida Tarja Turusen Henkäys ikuisuutta -joululaulun sanat. Laulun, jota olin kuunnellut viikonlopun jouluaskareita tehdessäni. Siinä sitten kuuntelin itseäni....
"Kirkkoon yllättäen poikkesin....Oli joulu taaskin tuloillaan. Se kai sai kirkkoon astumaan. Mitä lienen etsinytkään. Ehkä tunnelmaa nyt joulun tään. Mutta hämmästellen jotain koin. Josta kertoa kai voin. Kuin henkäys ikuisuutta sai minua koskettaa. Jotain vanhaa jotain uutta. Taivasta tavoittavaa.
Istun penkkiin ylös katselen. Miten kirkko on niin hiljainen. Niin kuin toisenlaisen maailmaan oisin tullut hetkekesi vaan...Kuin henkäys ikuisuutta sai minua koskettaa. Jotain vanhaa jotain uutta. Taivasta tavoittavaa."
Tarjan laulua hyräillessäni katselin kirkon upeaa kupolia, minulle tutun orkesterin valmistautumista konserttiin soittimia virittämällä ja nuotteja tutkimalla ja lopulta kuoropoikien saapumista esiintymislavalle. Samalla kirkkosali täyttyi kuin salaa, viimeistä paikkaa myöten.
Ja sitten se kajahti ilmoille. Jouluoratorion juhlallinen avaus. Iloitkaa, Riemuitkaa! kaikui saksaksi sellaisella pauhinalla, että hengitykseni salpaantui hetkeksi. Samaa sointia jatkoi puolitoista tuntia. Miten onnellinen olinkaan siitä, että olin tullut. Olin varmaankin saanut kokea "henkäyksen ikuisuutta".
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti