Vierailin eilen kumppanini kanssa Helsingin kirjamessuilla. Miten hieno tapahtuma messut ovatkaan. Ne keräävät kerran vuodessa valtakunnan kirjailijat, kustantajat, kirjakaupat ja painolaitokset sekä tuhannet hyvistä kirjoista pitävät suomalaiset lukijat saman katon alle. Rinnalla on lisäksi hyvää ruokaa, viini- ja musiikkimessut. Tällä kertaa me keskityimme kirjoihin.
Messujen teemamaa oli tänä vuonna Viro, mikä merkitsi sitä, että messuilla olivat virolaiset kirjailijat hyvin edustettuina. Esillä olivat myös monien suomalaisten kirjaijoiden viroksi käännettyjä teoksia, esimerkiksi Riitta Pulkkisen Totta.
Päiväämme mahtui paljon mielenkiintoisia tapahtumia. Seurasimme mm. Kirjailijaliiton ohjelmaa, jossa Tuula-Liina Varis haastattelin Antti ja Hanna Tuuria kirjailijoina olemisesta ja siitä, kuinka kirjailijaksi tullaan. Antti Tuuri kertoi kirjoittaneensa tuotteliaasti, koska hänellä oli perhe elätettävänään. Hän oli päättänyt armeijassa ryhtyä kirjailijaksi ja se hänestä tulikin, vaikka armeijan ajan muistiinpanoista ei romaania syntynytkään. Yli 70 kirjaa ja kymmeniä kuunnelmia on huima elämäntyö. Suomalaisten rakastama kirjalilija kertoi kuitenkin, että on uransa aikana joutunut myös nielemään karvasta kritiikkiä. Taiteilijana asettuu teoksensa kanssa alttiiksi arvostelulle ja sen kanssa on opittava elämään.
Hanna puolestaan valmistui opettajaksi ja ryhtyi kirjoittamaan vasta myöhemmin. Muutto Irlantiin vähensi sosiaalisen Hannan kontakteja ja nosti esiin tarpeen ilmaista itseään omalla tutulla äidinkielellään. Kirjoittaminen ei tunnu kulkevan suvuissa samalla tavalla kuin näytteleminen, säveltäminen tai musiinkin esittäminen. Kirjallinen lahjakkuus on kuitenkin omalla tavallaan periytyvää sekin. Kirjailijan työ taas vaatii lukemista ja kirjallisuuteen perehtymistä, mielikuvituksen kehittämistä ja kurinalaisuutta, Antti Tuuri toteaa.
Toinen mielenkiintoinen keskustelu liittyi Laila Hirvisaareen uuteen suurromaaniin Minä, Katariina. Hirvisaaren teoksessa Venäjän keisarinna Katariina II Suuri tekee tiliä kiihkeästä elämästään.
Jörn Donnerin haastattelussa Hirvisaari intoutuu kuvailemaan 1700-luvun Venäjän historiaa. Hän kertoo perehtyneensä Katariinan ja ranskalaisten valistusfilosofien väliseen kirjeenvaihtoon vuosikymmenien ajalta. Hän tuo myös esiin keisarinnan monipuolisen roolin taiteen ja kulttuurin mesenaattina. Hän mm. osti Pietariin Voltairen kirjaston, hän kirjoitti itse näytelmiä, joita esitettiin Eremitaasin viereen hänelle varta vasten rakennetussa teatterissa.
Hirvisaari ihailee älykkään, sivistyneen ja kouluttautuneen Katariinan elämää ja sen eri ulottuvuuksia. Hän kuitenkin tuomitsee aikakauden maaorjuuden ja sen, että keisarinna ummisti siltä täysin silmänsä.
Teos on varmasti mielenkiintoinen lukuelämys historiasta pitäville. Sen taustatiedon kokoaminen ja kirjoittaminen on kestänyt kolme vuotta. Ensi vuodelle on luvassa teoksi toinen osa.
Kolmas seuraamani keskustelu liittyi Hannu Mäkelän uutuuskirjaan Muistan. Maria Romantschukin johdattelemana Mäkelä ja tasavallan presidentti Tarja Halonen muistelevat 1940-50-luvun taitteen Kalliota, jossa molemmat ovat kasvaneet.
Pihojen tappelevat poikajengit ja slangi vastakohtana tyttöjen ylisuojelulle ja moraalin vartoinnille, kaunista käytöstä vaatineelle kotikasvaukselle. Ajat olivat kovat ja sodanjälkeinen köyhyys käsinkosketeltavaa. Kansakouluikäisten lasten elämä kulki kuitenkin seikkailusta toiseen, kolhusta oppimiseen ja omillaan pärjäämiseen. Aikuisten yhteisöllisyyteen kuului katsoa myös oman pihapiirin lasten etuja, vaikka monien kotien ovet pysyivätkin vierailta kiinni. Sekä Halosen että Mäkelän olohuoneissa oli kuitenkin lupa kokoontua.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja tämän päivän Kallio ei enää edusta Haloselle tai Mäkelälle lapsuuden tunnelmia. Minulle tulee mieleen suuresti rakastamani Anni Polvan Tiina-kirjat, joissa tarmokas Tiina seikkailee köyhyyden keskellä työläisyhteisössä. Ihailin rohkeaa ja oikeudenmukaista Tiinaa ja halusin sukeltaa hänen kanssaan kaikkiin seikkailuihin. Kun sitten innoissani tarjosin kirjasarjan luettavaksi kuopukselleni, joka tuolloin oli juuri aloittanut koulun, sain yllätyksekseni kuulla: "Äiti, minä en jaksa lukea näitä kirjoja, kun näissä ei tapahdu yhtään mitään". Fantasiakirjat olivat päivän sana.
Toisenlaisesta ajasta huolimatta sekä Halonen että Mäkelä halajavat kuitenkin Kallioon paluuta. Ja lisää Mäkelän muisteluita on tulossa ensi vuonna ilmestyvässä jatko-osassa.
Me siirryimme Kalliosta ruokatauolle ja sitten kirjaostoksille. Miten paljon uutta taas olikaan, ja miten moneen kirjaan olisikaan halunnut tarttua.
Applen perustajan Steve Jobsin elämäkerta ja businessopus....
... ja mielenkiintoisia naisnäkökulmia. Gloria-lehden perustajan ja päätoimittajan Riitta Lindegrenin muistelmateos, Marlene Dietrichin elämäkerta ja Coco Chanelin salatusta maanpetoksesta kertova kirja...
Minun ostoskassini päätyi viisi kirjaa. Kumppanilleni muutama lisää. Hän onnistuu aina löytämään antikvariaattipuolelta ihan mielettömän hienoja harvinaisuuksia omaan kirjastohuoneeseensa. Varmaankin jokin miesten erityisominaisuus, joka minulta tuntuu puuttuvan täysin.
Ostoksiini kuuluivat Jobs ja Lindegren...
...Claes Anderssonin uutuus Oton elämä, näyttelija Hannu-Pekka Björkmanin Kadonneet askeeleet - matka aikaan ja taiteeseen sekä virolaisen teeman mukaisesti Mari Staatin Lasnamäen lunastaja, joka kuvaa realistisella tavalla vironvenäläisten elämää tämän päivän Virossa. Teos valittiin Viron parhaaksi kirjaksi vuonna 2008. Koskettava aihe Virossa asuvien tuttujeni näkökulmaa miettiessäni.
Ihanaa, että on taas uutta ja mielenkiintoista luettavaa!
Terveisin,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti