Kuopus vietti tänään ikimuistoisen päivän. Oli alakoulun päätösjuhla.
Aamu alkoi Porvoon kirkossa Edward Griegin Aamulaululla. Herkkää ja nostalgista. Nuorisopappi puhui rukouksesta Oiva Paloheimon Tirlittan kirjan vertauksin. Kevätkirkko päättyi perinteisesti suvivirteen, jonka laulaminen ei onnistunut edes kuorolaiselta. Kun ääni tärisi, oli parasta lopettaa.
Juhla jatkoi koululla kimarana - kuutosten kiitosjuhlana. Jokainen luokka esitti omaa ohjelmaa ja vanhemmat saattoivat vain huomata, että heidän pienistä lapsistaan oli tullut itsenäisesti ajattelevia nuoria. Toisen kerran nousivat kyyneleet silmiin.
Nenäliinan paikka oli myös se, kun kuopus sai äidinkielen stipendin: "Hänen monipuoliset kirjoitelmansa sisältävät värikkäitä tunnelmia, dramatiikkaa ja pitävät lukijan otteessaan alusta loppuun" oli perustelun kohta, joka sai pulssinikin hypähtelemään. Yllättynyt pieni kulta nousi ja käveli reippaasi lavalle sisarelta perityssä ja vähän tuunatussa rippimekossa. Onnellisena. Hymyilevänä.
Viimeiset itkut itkettiin sitten opettajaa kiitettäessä. Neljä yhteistä vuotta tässä elämän vaiheessa ei ole merkityksetön asia. Kaikkea muuta. Opettaja kukitti kaikki suojattinsa henkilökohtaisesti.
Kotona odotti kakkutarjoilu - mansikkamoussekakkua.
Meillä on ollut tapana juhlia elämän käännekohtia, isoja ja pieniä.
On tärkeää, että jää muistoja koko kouluhistorian ajalta.
Meillä on ollut tapana juhlia elämän käännekohtia, isoja ja pieniä.
On tärkeää, että jää muistoja koko kouluhistorian ajalta.
Hyvää kesälomaa ja valmistautumista uuteen kouluun!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti